Kylmä ja nihkeä lääkärin käsi tarttuu varmalla otteella hienoon kullattuun ovenkahvaan ja aukaisee hienon ison, tummasta puusta valmistetun oven, joka vie valtakunnankanslerin toimistoon.
Vladimir on käynyt huoneessa harvoin, sillä hän tykkää viettää aikaa enemmän omissa työtiloissaan.

”Hienoa, Vladimir, että pääsit tulemaan,” Vincent nousee ylös prameasta tuolistaan ja pyytää häntä tulemaan peremmälle. Hän suoristaa tummanharmaata liituraitapukuansa tomerasti samalla, kun Vladimir sulkee valtavan oven takanaan ja astelee istumaan työpöydän edessä sijaitsevalle puiselle tuolille.

”Mitä asiaa, Vincent?” Vladimir kysyy ja katsoo serkkuansa ilmeettömänä. Vincent puolestaan on aina ollut hyvä tuomaan tunteitansa ilmi, ja nyt miehen silmät kipinöivät sellaisia lieskoja, ettei koskaan aikaisemmin. Hän kuitenkin aloitti rauhallisesti:
”Sä tiedät sen, Vladimir hyvä, että mä arvostan sinua mun sukulaisena, serkkuna ja ennen kaikkea lääkärinä.”
Vladimir nyökkää.
 ”Mä tunnen sut aika hyvin, aivan kuten sinä minut.”
Vladimir nyökkää jälleen.
 ”Ja mä luotan suhun enemmän kuin yhteenkään muuhun valkotakkiin. Mutta…” Vincent hieroo leukaansa kiusaantuneen mietteliäänä, ”mä pelkään, että mun luottamus suhun on katoamassa.”
 
Vladimirin ilme on pitkästä aikaa oikeasti yllättynyt, eli toisin sanoen hän kohottaa vain hieman kulmakarvojansa. Kuka tahansa muu ottaisi Vladimirin ilmeenmuutoksen varman kovimman luokan vittuiluna, mutta Vincent tuntee serkkunsa ja hänen tunnevammaisuutensa sen verran hyvin, että tietää Vladimirin olevan tosissaan.

”Mitä tarkoitat?”
 ”Vladimir, älä ole typerä.” Vincentin pistävällä katseella voisi puhkaista kaksi reikää Vladimirin meripihkan väristen silmien tilalle. ”Sinä tiedät varsin hyvin mistä minä puhun.”

Vladimir laskee katseensa polviinsa ja puree hampaitansa yhteen. Serkku huomaa sen ohimoiden pullistumana ja on täysin varma siitä, että tuli ajaneeksi Vladimirin nurkkaan.

”Mitä olet tehnyt Josefille?” Vincent kysyy rauhallisena ja yrittää väkisin loihtia kasvoillensa ymmärtävää ilmettä. Tietäähän hän itsekin sen, että Vladimirin lapsuus ei ollut se kaikista tavanomaisin, eikä sen seurauksena tullut kuuloonkaan, että serkkupoika olisi ollut ihan tavallinen mies muiden joukossa.
 ”En mitään...” Vladimir kuiskaa tuijottaen yhä polviansa.
 ”Et valehtele minulle, Vladimir”, Vincent kiristää äänensävyänsä. ”Kerrot minulle nyt heti, että mitä teidän kahd- -”
 ”Josef tarvitsi isää, etkä sinä ollut paikalla silloin, kun hän sinua eniten tarvitsi.” Vladimir nostaa värittömän katseensa hitaasti, mutta uhmakkaasti takaisin Vincentiin. Tohtori puristaa toisen kätensä nyrkkiin ja laskee kymmeneen.
 ”Joo, ihan niin kuin SINÄ tietäisit, millaista on olla isä,” Vincent tiuskaisee.
 ”Josef tarvitsi sinua enemmän kuin sinun ja Linan kaksoset.”

Vincent katsoo Vladimiria kuin jotain murhavälinettä. Hän yrittää näyttää siltä, ettei tiedä mistä serkku puhuu.
”Lina olisi pärjännyt heidän kanssaan ihan hyvin. Mutta sen sijaan, että olisit toiminut Josefille miehenmallina, rakastavana isänä, hylkäsit hänet. Hylkäsit hänet niin pahasti, että hän oppi inhoamaan sinua, Vincent.”
Jokainen sana, joka tulee Vladimirin suusta, puhkoo pieniä reikiä Vincentin sydämeen. Ja jokaisesta reiästä valuu kuuma noro katkerinta verta.

”Sinä, Vladimir. Et. Tiedä. Mitään. Isänä. Olemisesta.” Vincent kuiskaa täynnä inhoa ja raivoa.
 ”Etpä kyllä näytä sinäkään, serkku hyvä”, Vladimir toteaa tyynesti.
 ”Minä tiedän siitä paljon enemmän kuin sinä!” Kansleri nousee seisomaan ja osoittaa serkkuaan vasemman kätensä etusormella. ”Minulla on perhe! Minulla on aina ollut perhe! Minulla oli lapsena äiti, isä, kaksi isosiskoa ja yksi kaksoissisko! Minulla oli normaali lapsuus, jossa opin tuntemaan perheen arvot! Nyt minulla itselläni on vaimo ja viisi poikaa, joten älä ikinä sano minulle, että olet parempi isä kuin minä!”
Kuka tahansa muu olisi mennyt sanoissaan sekaisin tässä seiniä tärisyttävässä huudossa, mutta Vincent artikuloi erittäin selvästi, pitäen kuitenkin äänensävyn vain näiden seinien sisällä.

Vladimir oli tyrmistynyt.

 ”Minä tiedän miten minun pitää kohdella omia lapsiani, eikä sinulla, helvetin luidentutkija, ole mitään oikeutta tulla kertomaan minulle, että oma poikani vihaa minua! Että hän vihaa minua sen takia, että olen auttanut sisartani kasvattamaan kaksi aviotonta lasta!”
Vladimir sulkee kätensä taas nyrkkiin ja laskee kymmeneen silmät ummistettuina.
”Eikä sinulla varmasti ole ikinä ollut kokemusta siitä, miten kohdella lasta oikein”, Vincent alkaa rauhoittua, mutta ottaa raivoisan äänensävyn tilalle halveksunnan ja ivan. ”Käyttihän sinunkin isäsi sinua vain hyväkseen. Pani sinut tuollaiseen kuntoon kuin olet nyt.”

Ja Vincent on täysin varma, että kuulee napsahduksen Vladimirin päästä.

Vladimir aukaisee silmänsä, katsoo hetken tyhjyyteen ja nostaa sitten katseensa Vincentiin.
Serkku teki virheen ottaessaan Sergein, Vladimirin isän, puheenaiheeksi.
Se on erittäin arka aihe tohtorille itselleen.

Vladimir nousee tuolistaan ja astelee Vincentin eteen, melkein kiinni tähän, ja tarttuu häntä kauluspaidan kauluksesta. Kaikki tämä tapahtuu niin nopeasti, ettei Vincent ehdi reagoida mitenkään.

”Älä ikinä puhu isästäni tai minusta ja isästäni tuohon sävyyn”, Vladimir kuiskaa aivan Vincentin korvanjuureen ja kiristää otettansa. Vincentillä valuu kylmä kauhunhiki pitkin selkää.
 ”Sinä et itse tiedä mitään isän ja pojan välisestä rakkaudesta. Sinä, Vincent, jätät sen hyvin etäiselle tasolle”, Vladimir kuiskaa ja on melkein kiinni serkkunsa korvassa. ”Ole kiitollinen, että olen antanut Josefille sen lahjan, jota sinä et ikinä pystyisi yhdellekään pojallesi lahjoittamaan.”

Vaikka Vincent onkin armeijan käymätön hienohelma, osaa hän silti toimia kauhun ja järkytyksen alaisuudessa kuin mikäkin palkkatappaja. Hän tönäisee Vladimirin luotansa kovaotteisesti ja horjahtaa itsekin tönäisyn voimasta hieman taaksepäin.
 ”S-sinä todellakin olet o-ollut Josefin kanssa?” Hän kysyy järkyttyneenä ja tuntee kuinka kaikki hänen sisuskalunsa tuntuvat menevän ylösalaisin. Verisuoni hänen ohimollaan sykkii kuin pahimmassa migreenissä.
 
”Useamminkin kuin vain kerran.” Vladimir sanoo sanansa suurta mielihyvää tuntien ja leveästi hymyillen.

Ja silloin Vincent näkee
suoraan
Vladimirin
nyrjähtäneeseen
sieluun.

”Sinä…” Vincentin ääni värisee raivosta. ”Sinä…” Hän etsii toisella kädellänsä työpöydältänsä jotain puolustautumiseen ja hyökkäämiseen soveltuvaa esinettä. Vladimir huomaa mistä on kyse ja käy jälleen kerran serkkuunsa kiinni. Vincent parahtaa pelästyneenä.

Kohta on tulossa joulu. Ulkona ovat jo hienot kasat lunta, sekä se narisee innokkaiden talvesta nauttivien Berliini asukkaiden talvikenkien alla. Pakkanen on huurruttanut ikkunat ja jäädyttänyt joidenkin autojen moottorit tyystin.
 Silti katse, jolla Vladimir serkkuansa katsoo, on paljon jäisempi ja hyisempi.

”Ja nyt minä annan sinulle elämäsi parhaimman joululahjan”, Vladimir kuiskaa Vincentin korvaan.

Vincentin ilme on järkyttynyt, sekä hän käy nopeasti mielessänsä läpi kaikki mahdollisuudet kihlasormuksesta raiskaukseen. Vladimir on sen verran arvaamaton, että hän ei olisi yhtään ihmeissään, jos jokin hänen ajatuksistaan kävisi toteen.
 Vetäisikö Vladimir valkoisen takkinsa taskusta muovipussin, johon olisi pakattu Vincentin neljäs poika siisteiksi kilon palasiksi?

 ”M-mikähän se mahtaa olla?” Vincent kysyy äänensävyllä, joka on ihan kuin jostain piirretystä.
 ”Elämän.”

Tohtori vetää kanslerin ihan kiinni itseensä.
”Minä en tapa sinua.”

Ja hän päästää irti.
Vincent lysähtää tuolillensa istumaan, sillä jalat eivät enää kannattele häntä.
Vladimir puolestaan kääntyy takaisin ovelle päin ja häviää huoneesta valkoisen takin hulmutessa dramaattisen vihaisten askelien voimasta.

*Depeche Mode - A Pain That I'm Used To