Hyvää iltaa rakkaat lukijani!

Jäin tänään kotiin, koska aamulla iski yksi ihmeellisimmistä päänsäryistä ikinä.
Olin juuri puolessa välissä koulumatkaa, kun mopo/skootteri ajoi ohitseni ja siitä lähti niin hirveä ääni ja haju, että se laukaisi minussa kovan päänsäryn. En kanna migreenikohtauslääkkeitä mukanani, joten lähdin takaisin kotiin hakemaan lääkettä. Karmaisevan mopoäänen ja –hajun takia rupesin näkemään mitä ihmeellisimpiä asioita lääkkeen otettuani, joten menin lepäämään ilmoitettuani ensin Pikkumiehelle poissaolostani.

Nyt kun tähän meidän kerrostaloon aletaan tähän toiseen sivuun laittaa uusia ikkunoita, oli porien ja vasaroiden ja ties minkä kaikkien äänet aika päätä huimaavia (indeed). Onneksi tajusin etsiä korvatulpat, jotka eristivät suurimman osan äänistä.

Pistin kännykkäni herättämään minua tunnin päästä, mutta unet eivät millään riittäneet: nukuin puoli yhteen ja näin mitä ihmeellisimpiä unia.

Miksi muistan aina kaikki migreeniuneni?

Uni alkoi siitä, kun Miki, anoppi ja Jaakko olivat löytäneet uuden kämpän maalta. Talo oli iso ja hieno, aika uusikin, eikä ympärillä ollut muuta kuin peltoja. Jos oikein siristi ulkosalla silmiään, saattoi nähdä horisontissa pienen siivun metsää.
Sää oli koko unen alun pilvinen, harmaa ja näytti koko aika siltä, että alkaisi sataa. Kuitenkaan ei satanut.
Minä ja Miki olimme unen alussa tekemässä jotain hänen huoneessaan (huomatkaa epämääräinen ilmaus :D) ja sitten päätin lähteä pesemään likaista haarukkaa, jonka löysin yläkertaan vievien portaiden alta. Menin suureen ihanaan keittiöön ja aloin huuhdella haarukkaa. Sen jälkeen riisuin itseni alasti ja rupesin pesemään hanan alla tukkaani.

Sitten koulusta tuttu saksalais-suomalainen vaihto-oppilas, Johannes, käveli keittiöön ja morjensti minua, kysyen kuulumisiani. ”Ihan hyvin mulla tässä. Kunhan pesen mun likasia hiuksia tässä”, vastasin ja hymyilin.
”Niin joo, kun se Harit on tuolla suihkussa nyt”, Johannes vastasi mietteliäänä ja viittasi sanoillansa lukiossamme olevaan meksikolaiseen vaihto-oppilaaseen. Nyökkäsin ja menin hiukset vettä valuen takaisin Mikin huoneeseen. En kuitenkaan pukenut päälleni kuin vasta huoneessa. Sanoin Mikille, et mun pitää nyt lähteä, koska Rilla odottaa autossa tuolla teidän pihallanne.

Ja siellä sitten Rilla odottikin meidän sitikan takakontissa istuen. Itse menin kuskin paikalle, vedin käsijarrun pois päältä ja painoin täysillä kaasua. Silti auto liikkui kuin kolmipyöräinen etanan polkemana, ja sitten se jumittui junan raiteille. Juuri kun suuri ja vanha musta veturi oli törmäämässä meihin, se pysähtyi ja kuski – joka muuten oli ystävämme Kalle – huusi erittäin iloisena, että: ”Paina jarrua, niin se lähtee siitä sitten”. Ja niinhän se lähtikin. Tuhatta ja sataa täysillä takaisin siihen suuntaan, josta olimme tulleet.

Päästyämme Rillan kanssa takaisin Mikin ja hänen perheensä pihalle oli heidän talonsa muuttunut pienen kukkulan päällä olevaksi katoliseksi kirkoksi. Sateinen syyspäivä muuttui värikkään aurinkoiseksi kesäpäiväksi ja pihalla oli kaksi pappia.
Peruutin heidän luoksensa ja aukaisin pelkääjän paikan ikkunan.
”Hei anteeksi, mutta onko täällä tänään ne juhlat?” Kysyin kohteliaasti, kuitenkin katsoen en-niin-kohteliaasti lyhyemmän papin hienoa nenää.
”Oi kyllä, on. Olette lämpimästi tervetulleita” hän sanoi ja kurkkasi sisään autoon, tarkistaen, että oliko muita tulossa tässä kyydissä.
”Öö, joo siis mä meen koht hakemaan mun kihlattua, Mikiä tänne. Nyt mä vaan toin mun siskon”, sanoin papille ja hän nyökkäsi ilahtuneena.
Sanottuani sanani istuin takapenkillä ja Rilla kuskin paikalla (en tiedä miksi) ja sitten näin kuinka lyhyempi miespappi suuteli pidempää miespappia aivan siinä meidän automme vieressä. Olin niin positiivisesti järkyttynyt, että käännyin hymyilemään heistä poispäin sydän pamppaillen kuin kofeiinimyrkytyksen saaneella. Rilla taas jäi tuijottamaan heitä monttu auki.

Nousin ulos autosta ja totesin, että lyhyempi ja ruskeahiuksinen pappi oli katolinen pappi mustassa kasukassaan valkoiset liperit kaulassa ja toinen oli luterilainen pappi blondeine hiuksineen ja valkoisine kasukkoineen. Tunnistin heti, että siinä oli Ahren ja Julius.

Rilla tuli siihen viereni ja aloimme heti kiivaan fanityttökommentoinnin, kuinka ihania he olivat yhdessä ja sitä rataa. Julistin tomerasti, että Miki oli saatava paikalle ja aika helvetin äkkiä.
Rilla hyppäsi ratin taakse ja lähti rallia ajamalla hakemaan Mikiä ja perhettä kirkolle, kun mä jäin juttelemaan pappikaksikon kanssa homoudesta. Ahren kuitenkin esitteli olevansa Kari Ketonen (vaikkei se siinä unessa niin paljoa häneltä näyttänyt) ja Julius sanoi olevansa Depeche Moden laulaja (vaikka oli ulkonäöllisesti siitä ihan todella kaukana).

Sitten heräsin siihen, kun kännykkäni painoi selkärankaani.

Mietin pitkään ja hartaasti, että olinko sittenkään nähnyt unta.

No, mutta nousin kuitenkin ylös, menin vetämään vielä yhdet tabut naamaan ja söin aamupalan. Olo oli aika kehno, vaikka uni olikin aika mahtava. Rilla ja Roope olivat häipyneet jonnekin, joten olin iskän kanssa kahdestaan kotona. Menimme joskus kahden aikaan liikenteeseen; haimme Roopen ja kävimme kirjastossa ja kaupungilla.

Ostimme minulle uuden hiusvärin ja dödön, ja kirjastosta lainasin pari kirjaa (pistin yhden varaukseen) ja Depeche Modelta yhden levyn, ja sitten Roopelle lainasin Pat & Mat DVD:n ja Noidan käsikirjan.
Kirjat jotka itse lainasin, olivat Patrick Süskindin Parfyymi – Erään murhaajan tarina, ja Ted Hughesin Rautamies.

Luin Rautamiehen puolessa tunnissa ja olen edelleen todella vaikuttunut siitä kirjasta. Lyön vaikka vetoa, että tämä oli sellainen kirja, mitä Sergei luki Vladimirille tämän ollessa pieni ja ehkä jopa vähän isompikin. Ja voisin kuvitella Vladimirin lukeneen tätä Josefille.
Kirjassa on hieno kuvitus ja teksti on… aivan erilaista kuin missään muussa lastenkirjassa.
Jokaisen tulisi lukea tämä.

Vaikken olekaan mikään vapaustaistelija ja aja maailmanrauhaa eteenpäin (helvetti mitä hippien hommaa), oli tässä kirjassa yksi todella ihana kohta. Kohta, joka ei voisi paremmin kuvata omaa suhtautumistani musiikkiin. Ei Luoja, tämä on jotain niin nerokasta.

-    Avaruuslepakon laululla oli hyvin odottamattomat seuraukset. Yhtäkkiä maailmassa vallitsi ihmeellinen rauha. Äärettömyyden laulu tunkeutui ihmisten sisimpään ja sai heidät yhtä rauhanomaisiksi kuin tähtien avaruus. Se painoi kaikki vanhat riidat autuaaseen unohdukseen. Outo, pehmeä, aavemainen avaruusmusiikki alkoi muuttaa maailman ihmisiä. He eivät enää valmistaneet aseita. Kansat ryhtyivät pohtimaan, miten ne voisivat elää onnellisina yhdessä sen sijaan että yrittäisivät tuhota toisiaan. Ihmiset halusivat vain elää rauhassa ja nauttia jättiläismäisen avaruusolennon oudosta, kesyttömästä, taivaallisesta musiikista.

Sitten jos ja kun saan omia lapsia, aion lukea tätä kirjaa heille.

Aloitin myös Parfyymin lukemista ja ei sanoinkuvaamattomuus soikoon; sekin on aivan loistava! Olen lukenut vain ensimmäisen luvun ja kirja on jo vienyt minut täysin mukaansa. Süskind kirjoittaa hienosti hajuista ja sen ajan maailmasta, sekä raotti ensimmäisessä kappaleessa selvästi enemmän Jean-Baptisten luonnetta kuin kirjasta tehty elokuva koko kahden tunnin aikana.

-    Hänen nimensä oli Jean-Baptiste Grenouille, ja jos se onkin jäänyt sittemmin unohduksiin, niin näin ei varmaankaan ole käynyt siksi että Grenouillen omahyväisyys, ihmisviha ja moraalittomuus, sanalla sanoen jumalattomuus, olisi ollut jollain tavoin lievempää ja vähäisempää kuin häntä kuuluisampien hämärämiesten, vaan siksi että hänen neroutensa ja kunnianhimonsa rajoittuivat yksinomaan sellaiselle alueelle, josta ei jää historiaan minkäänlaisia jälkiä: hajujen katoavaiseen maailmaan.

Ja tuosta – äärettömän pitkästä – virkkeestä minulle tuli erittäin voimakkaasti mieleen oma rakas Vladimirini.
Minun on pakko lukea tämä kirja huolella. Tiedän, että tulen nauttimaan tästä tekosesta.

Ja otin varaukseen yhden kirjan: Mihail Bugovskin Saatana saapuu Moskovaan. Äiti kehui sitä ja muutenkin piti valita jokin kirja äidinkielenopettajan laatimasta kirjalistasta. Siinä oli lueteltuna joitakin Sci-Fi-, dekkari- ja fantasiakirjoja, mutta mikään muu ei vaikuttanut mielenkiintoiselta. Olisin tietysti voinut lukea jonkin, jonka olen lukenut jo joskus aikaisemmin (kuten R. Adamsin Ruohometsän kansa), mutta halusin kokeilla jotain uutta. Joten päätin ottaa Neuvostoliittoa kritisoivan fantasiakirjan.

Päivä on ollut muutenkin aika antoisa. Kuten innokkaimmat blogini selaajat ovat varmaan huomanneet, että olen kirjoittanut pitkästä aikaa Uutta Valtakuntaa oma-aloitteisesti ja tällä kertaa kyseessä oli minun unessani kerran ollut kohtaus Vladimirin ja Vincentin välillä.

Lainasin kirjastosta Depeche Moden Playin the Angel –levyn ja tämän ensimmäinen biisi, A Pain That I’m Used To, on sellainen inspiraationtuoja, että ihan itkettää. Tämä oli päämotivaationi tuohon kirjoittamaani Vladimir & Vincent kohtaukseen. Ilmankos tästä tuleekin mieleen Vladimir.

Huomenna on ihan jees päivä koulussa: ruotsia, äikkää ja matematiikkaa. Koulusta päästyäni pitää pakata ja järkätä huone kondikseen, että pääsen lähtemään Helsinkiin. Pitää kuitenkin odottaa äitiä, sillä haluan, että hän tekee ihmeitä hiuksilleni. Jeejee.

Tyhmää, kun meidän liittymä aukeaa vasta huomenna – toivottavasti.
Se meni kiinni eilen, koska iskä ei ollut muistanut maksaa Saunalahden laskua. Miten muuten tulen ilmoittaneeksi Mikille, että monelta olen heillä huomenna?

Ja muutenkin tämä päivä on ollut Mikin osalta aika ankea; hän oli vain päivällä koneella, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Emme edes soitelleet eilen illalla, koska… no, en voi vastaanottaa puheluita saati sitten itse soittaa kännykälläni! Sama juttu tekstiviestien kanssa.

Emmekä soittele taaskaan illalla.

Katsoo, jos saan kunnolla unta. Viimeyönä en oikein saanut.

Ja ei hitto, olen miettinyt tänään taas Jevgeniä ja Dieteriä tuossa päivemmällä, kun luin Juha Vuorisen Kristian Siviilipalvelusmiehenä-kirjaa.

Voi oikeasti Jevgeni-parka. Nykyään itken melkein aina, kun ajattelen häntä. Kaiketi tunnen niin suurta yhteenkuuluvuutta tämän homon lääkintämiehen kanssa, että pelkkä ajattelu hänen värimieltymyksistäänkin herkistää mieleni. Ja nyt tänään pohdin erityisesti Dieterin ja Jevgenin suhdetta ja heidän seksielämää.

Tai siis… Siis… En tiedä. Jotenkin minusta tuntuu, että Jevgi ei anna Dieterille hyvin pitkään aikaan ja jos antaa, niin nekin kerrat jäävät sen verran pahasti kesken, että Dieterin on sitten tyydyttävä siihen tai vedettävä itse kuivat; sen verran pahat arvet (ja repeytymät) Sergei on jättänyt veljenpoikaansa. Ja nytkin kun kirjoitan tätä, tuntuu siltä kuin mahalaukkuni menisi koko aika ylösalaisin. Tulee paha olo.

Entä kestääkö Jevgeni sitä tietoa, ettei ole Dieterin ensimmäinen? Entä hyväksyykö hän sen, että Dieter on tullut taitavaksi jonkun muun kanssa kuin Jevgenin itsensä? Entä uskaltaako hän koskaan paljastaa Dieterille, että hänen ensimmäisensä olikin hänen rakas setänsä??

Vittu. Mahtaa olla Jevgenille ahdistavaa puhua ”existä”.

No, onhan se minullekin.

Lopetan tämän tekstin, ennen kuin rupean ajattelemaan liikaa ja itkemään… taas.

Joten hyvää yötä ja kiitokset tämän tekstin lukemisesta. Näe kauniita unia, jos koet, että olet ne ansainnut. Adieu.

- Haikeri